Humanistifilosofi Erich Frommin mukaan ihmisten halu liittyä yhteen toinen toistensa kanssa on ihmiskunnan keskeisin pyrkimys. Se on voimakkain kaikista haluista − voima, joka pitää yhdessä koko ihmisrotua, heimoa, perhettä ja yhteiskuntaa. Tästä pyrkimyksestä ja halusta huolimatta yksinäisyys on lisääntynyt jo pitkään.
Yksinäisyys koskee meitä kaikkia
Yksinäisyys koskee meitä kaikkia yhteiskuntaluokkaan, ikään tai sukupuoleen katsomatta. Koemme sitä kaikki omalla tavallamme, ja silti se on asia, johon liitämme häpeää ja josta on vaiettu. Onneksi yksinäisyydestä puhutaan nyt. Eduskuntaankin on perustettu viime vuonna ryhmä yksinäisyyden vähentämiseksi Suomessa. Voimme kaikki osallistua tähän työhön päivittäin, eikä se vaadi keneltäkään kohtuuttomia. Se pyytää meitä huomaamaan, mitä ympärillämme tapahtuu ja rohkeutta kohdata toisiamme.
Sanotaan, että joka kolmas suomalainen kärsii yksinäisyydestä. Yksinäisyyden tunne voi olla läsnä vaikka näennäisesti olisi sosiaalisesti vilkasta. Se voi olla myös konkreettista, raastavaa yksinäisyyttä, jolloin ei ole ketään kenelle soittaa tai kenen kanssa viettää aikaa, vaikka haluaisi. Yksin oleminen on myös tärkeää ja arvokasta ja voi olla syvällisellä tavalla rentouttavaa, elvyttävää ja ravitsevaa.
Yhteiskunnan muutokset lisäävät kokemuksia yksinäisyydestä. Yhteisöllisyys on vähentynyt. Kohtaamiset vähenevät, kun monet asiat voi hoitaa tietokoneella istuen kotona. Digitalisaatio, niin paljon kun siinä on myös hyviä puolia, ajaa meitä etäälle toisistamme. On paljon tutkimusnäyttöä siitä, että runsas somen käyttö lisää yksinäisyyden kokemusta, vaikka näennäisesti olemmekin toisten kanssa tekemisissä.
Pitkittynyt yksinäisyys on terveysuhka. Se näkyy aivoissamme, altistaa masennukselle, ahdistukselle, unettomuudelle. Aivoissa yksinäisyys tuntuu samoilla alueilla kuin fyysinen kipu. Se lisää kortisolin eli stressihormonin määrää ja sitä kautta altistaa monille sairauksille. Ihminen tarvitsee toisia ihmisiä. Sitä ei voi korvata mikään.
Enemmän myötätuntoa ja välittämistä
Jokainen kohtaaminen on tärkeä, sillä emme voi tietää, mitä kenenkin elämässä tapahtuu juuri nyt. Joskus pienikin nähdyksi tulemisen kokemus voi kantaa yksinäisyydestä kärsivää pitkään ja ilahduttaa jokaista. Hymy kaupan hyllyjen välissä, juttelu naapurin kanssa rappukäytävässä tai nenäliinan ojentaminen itkevälle metrossa voi tehdä ihmeitä.
Yksin ei tarvitse pärjätä. Oman lähipiirin kanssa oleminen ja vain siitä huolehtiminen korostuu yhteiskunnassamme, ja siitä syntyy ”me ja muut” -ajattelu, joka eristää meitä toisistamme. Maailma muuttuu radikaalisti, jos myötätunto ja välittäminen kulkevat laajemmalle. Mitä enemmän myötätuntoa, sitä enemmän myötätuntoa. Tätä meidän on viisasta harjoitella.
Yksinäisyydestä yhteyteen -ryhmässä keskustelut olivat vilkkaita ja avoimia
Syksyllä 2022 ohjasin Yksinäisyydestä yhteyteen -nimistä ryhmää Espoon työväenopistossa. Asetuimme yhdessä aiheen äärelle pohtimaan neljänä peräkkäisenä torstai-iltana, mitä on yksinäisyys, mihin se liittyy, miltä se tuntuu, millaisia erilaisia yksinäisyyden muotoja on ja miten toisten seuraan voisi löytää. Jaoimme kokemuksiamme ja huomasimme, miten hyvä on puhua yksinäisyydestä ja miten paljon erilaisia ajatuksia ja tuntemuksia siihen liittyy.
Kaikilla tapaamiskerroilla oli alustus keskustelun pohjaksi, ja sen jälkeen keskustelimme yhdessä ja pienryhmissä sekä myös pareittain, jotta jokainen sai jakaa omia ajatuksiaan ja tulla kuulluksi. Teimme myös yksilöharjoituksia, joiden aikana sai rauhassa pohtia, havainnoida ja kirjoittaa omia kokemuksia.
Ryhmässämme tuli esiin loistavia käytännön ideoita. Ravintoloissa ja kahviloissa voisi olla pöytiä, joissa olisi kyltti ”saa istua seuraan”. Näin yksin tulleet voisivat löytää seuraa. Tarvitsemme rennompaa asennetta ja rohkeutta, jotta uskallamme mennä toisiamme kohti. Jotkut ryhmässämme huomasivat yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja vaihtoivat numeroita. Teatteriin ja elokuviin voi mennä yksin, mutta on mukavaa, kun kokemuksen voi jakaa jonkun toisen kanssa. Joku sai inspiraatiota ryhmältä lähteä taas ihmisten pariin, kun oli viettänyt paljon aikaa kotona. Olimme samaa mieltä siitä, että yksin olemiseen tottuu ja voi tulla olo, ettei kaipaakaan toisten seuraa, ja silti huomaa ajoittain, että jotain oleellista puuttuu elämästä, jos sitä ei jaa jollain tavalla toisten kanssa.
Kurssin ilmapiiri oli salliva, toisia kunnioittava ja hienolla tavalla kuunteleva. Ryhmä osallistui aktiivisesti ja ohjaajana oli ilo seurata mutkattomia ja avoimia kohtaamisia. Totesimme lopuksi, että olisi ollut vielä mukavaa jatkaa yhdessä. Luotan siihen, että hetkemme yhdessä herättivät uusia ajatuksia ja rohkaisivat ryhmäläisiä kohti muita.
Teksti: tuntiopettaja Tuire Salminen
Oppia ja iloa
Tämä teksti on julkaistu osana Oppia ja iloa -juttusarjaa.