Opettajat Milka Joensuu ja Juho Ehrnsten vaihdossa Espanjassa

Pikavisiitti espanjalaisessa pikkukaupungissa yllätti iloisesti. Paikka oli valikoitunut täysin sattumalta, eikä vahvoja ennakko-odotuksia ollut. La Manchan seutu Madridin eteläpuolella on kuivaa ylänköä. Loputtoman tuntuisia peltoviljelmiä rytmittävät enemmän ja vähemmän sievät pikkukylät. Manchego-juusto sekä Don Quijote lienevät alueen tunnetuimmat tuotokset. Espanjan aurinkorannikon massaturismi on jossain todella kaukana.

Kontrasti Tapiolan AIPEn betonikuutioon oli sekä fyysisesti että henkisesti merkittävä. Jo opetuksen arki oli erilaista paikkakunnan koon takia. San Clementen seudulla opetusryhmät olivat pieniä, kymmenen opiskelijan oppitunti tuntui jo suurelta. Opettajat ja opiskelijat näyttivät monesti tuntevan tai ainakin tietävän toisensa myös koulun ulkopuolella. Parissa päivässä meitäkin jo alettiin tervehtiä kadulla, useampaan kertaan vastaan käveli tuttuja kasvoja oppitunneilta. Suuren kaupungin tarjoamasta anonymiteetista ei San Clementessa ollut tietoakaan.

Ateriarytmissä sai todella kokea olevansa jossain muualla. San Clementessa lounas oli ihmisten päivän pääateria, mikä jo sekin poikkeaa kovasti pohjoisen tavoista. Mutta lounaan ajoitus sekä siihen käytetty aika vasta todella kruunasivat vierauden tunnun. San Clementessa lounas alkoi kahdelta iltapäivällä, eikä se loppunut ennen neljää. Eli silloin, kun Suomessa iltapäiväruuhka saavuttaa huippunsa, on La Manchan seudulla juuri palattu lounastauolta vielä alkuillaksi töihin.

Urbaanit kasvukeskukset ovat jatkuvassa muutoksen tilassa, elinympäristöt muokkautuvat kasvun usein hektisessäkin tahdissa. Sellainen on oma kotiseutuni, pääkaupunkiseudun alati kasvava pikku metropoli. San Clementen kaduilla tai koulussa ei hektisyyttä näkynyt. Eikä kasvua. Espanjassakin maaseudun väestö valuu vääjäämättä kohti kaupunkeja. Kaikki eivät onneksi lähde. Useampi opettajista oli töissä samassa rakennuksessa, jossa aikanaan olivat kulkeneet omaa koulupolkuaan. Muutamassa vuosikymmenessä kaupunki ei fyysisesti ollut kokenut suuria muutoksia. Mitä nyt yksi risteys oli saanut liikennevalot.

Kaupungin suojeluspyhimyksen, Rusin pyhän neitsyen, jokakeväiset juhlaviikot on iso asia härkätaisteluineen sekä teatterifestivaaleineen. Ehkä vuoden kohokohta? Juhlaa lienee vietetty kaupungissa jo vuosisatoja. Tietoisena valintana en olisi koskaan osannut löytää La Manchan tasangoille opetusta seuraamaan. Onneksi elämä tarjoaa usein virkistäviä ja yllättäviä näkökulman vaihdoksia. Pääkaupunkiseudun pohjoiseurooppalaiseen elämänrytmiin San Clemente tarjosi kiehtovan vertailukohdan.

Espanjalaiset osaavat olla muiden ihmisten seurassa. Suomalaisten yhdessäolo sen sijaan on kovin tietoista: rajallinen resurssi, joka koko ajan hupenee ja jonka riittoisuutta pitää vahtia – toisin kuin San Clementessa, saimme huomata. Saavuimme kommervenkkien jälkeen tähän noin 7000 asukkaan pikkukylään myöhään illalla ja heti seuraavana aamuna menimme tutustumaan paikalliseen aikuisoppilaitokseen CEPA Campos Del Záncaraan. Koulun johtaja Eugenio oli meitä vastassa ja vaikutti heti siltä kuin hän olisi vanha tuttu. Juttu luisti, ja kaikki olivat rennosti omia itsejään. Tämä sosiaalinen taikatemppu selittyy sillä, että Eugenio vilpittömästi piti uusien uppo-outojen keskenään hyvin eripituisten ulkomaalaisten kanssa jutustelusta. Moni suomalainen olisi kokenut mokoman taakaksi, mutta Eugenio vei meidät muitta mutkitta leivoksille ja siitä suorana jatkumona spontaanille viinitilavierailulle, jossa hänen vanha lukiokaverinsa esitteli meille paikkoja häiriintymättä lainkaan työpäivänsä keskeytyksestä. Oppituntien observointi koulussa ei ollut mikään ongelma opettajille tai opiskelijoille: niille pyydettiin sen sijaan, että me olisimme joutuneet pyytämään lupaa osallistua. Yhteiset lounaat ja illanvietot toimivat samalla periaatteella.

Suomeen palattua on pakko miettiä, mikä tekee rennon ja vaivattoman oloisen vieraanvaraisuuden Espanjassa mahdolliseksi. Syitä lienee ainakin kaksi. Ensiksi ihmisten seurasta nauttiminen on taito, jonka voi oppia sosiaalisille tilanteille altistumalla. Mitä enemmän altistusta tapahtuu, sitä enemmän taito kehittyy. Sosiaalisessa ympäristössä kasvaville ihmisille siunaantuu lukuisia mahdollisuuksia kehittyä sosiaalisesti taitavammiksi. Toiseksi espanjalaisten aikakäsitys on ilahduttavan höveli. Asioita voi tehdä vähän myöhemminkin tai jättää vaikka kokonaan välistä. Maapallo pyörii radallaan, vaikka työpäivä alkaisi joidenkin kummallisten vierailijoiden takia 30 minuuttia tavallista myöhemmin. Espanjalaiset ovat tässä asiassa aivan oikeassa ja suomalaisilla olisi puolestaan opittavaa.

Vaikka oman työn tärkeyteen täytyy tietenkin uskoa, on samanaikaisesti pidettävä mielessä, ettei oma työpanos ole koskaan täysin korvaamaton, eivätkä työtehtävät mullista maailmaa suuntaan tai toiseen suuressa mittakaavassa. On täysin mahdollista, yleistä ja haitallista pitää omaa työtään niin ylivoimaisen tärkeänä, että sen hoitaminen johtaa työuupumukseen. Voisimme kaikki välillä pysähtyä moikkaamaan viereistä ihmistä ja luottaa siihen, että työt voi hoitaa vielä sen jälkeenkin.

Koulu, jossa vierailimme, oli ikään kuin sekoitus aikuisten perusopetusta ja työväenopistoa. Opetus oli opiskelijoille ilmaista ja tarjosi mahdollisuuden peruskoulun oppimäärän suorittamiseen, mikä puolestaan avaa jatkokoulutusmahdollisuuksia. Opintoihin osallistuminen oli kuitenkin opiskelijoille vapaaehtoista ja opintoihin sitoutuminen ehkä siksi osalla heikkoa. Samaan ongelmaan törmää myös Omnian aikuisten perusopetuksessa, jonka suunnatonta arvoa kaikki opiskelijat eivät valitettavasti aina ymmärrä. Tapaamamme espanjalaiset aikuisopiskelijat olivat kuitenkin erittäin positiivisia ja vaikuttivat motivoituneilta huolimatta siitä, että kurssit järjestettiin pääsääntöisin iltaisin. Heidän jaksamistaan oli pakko ihailla, kun tiesi, että monilla heistä oli jo täysi työpäivä takana silloin, kun opetus vasta alkoi. Yhteishenki oli vahva, hierarkkinen etäisyys opettajien ja opiskelijoiden välillä pieni ja vieraanvaraisuus tässäkin kohtaa korkealla.

Opetusmetodeissa oli paljon samaa, etenkin tietotekniikan tunti vaikutti hyvin tutulta. Oppitunnit kuitenkin poikkesivat toisistaan paljon riippuen siitä, kuka niitä opetti. Tämä lienee totta Suomessakin, ja sai meidät miettimään omia ammatillisia identiteettejämme. Voisi olla ihan terveellistä, että opettajat kävisivät välillä observoimassa toistensa tunteja ihan täällä kotona, jotta paljastuisi, että oma tapa tehdä asioita ei ole suinkaan ainut. Mainittakoon vielä, että eräs iso ero suomalaisen ja espanjalaisen aikuiskoulutuksen välillä oli oppiainerajoissa. Espanjassa oppiaineita oli kolme: tiede ja teknologia (matematiikka ja luonnontieteet), viestintä (englanti, espanjan kieli ja kirjallisuus) sekä yhteiskuntaoppi (historia, taidehistoria ja maantiede). Aikuisten perusopetuksen OPS tunnistaa niitä huomattavasti enemmän.

Kaikki tapaamamme espanjalaiset olivat vahvasti kontekstiinsa sidottuja. Tapaamistamme koulun työntekijöistä ainakin kaksi oli töissä samassa koulussa, jossa he olivat itse nuorina opiskelleet. Huomasimme myös, että ammatillinen etäisyys opiskelijoiden ja opettajien välillä oli selvästi pienempi kuin mihin Suomessa on tottunut. Pienellä paikkakunnalla menetimme omankin anonymiteettimme välittömästi, mutta outoa kyllä se ei haitannut. Näin lyhyellä vierailulla ainakin vaikutti siltä, että ihmisten läheisyys ja paikalliseen meininkiin sitoutuminen on ehdottomasti voimavara. Siinä, missä suomalaisilla usein on pinnan alla piilevää häpeää, espanjalaisilla oli kotiseutuylpeyttä, eikä syyttä.

Omniaan verrattuna CEPA Campos Del Záncara on pieni koulu pienessä kylässä. Siitä huolimatta San Clementessa on hienompi kirkko kuin mitä voi löytää koko Suomesta. Siellä tehdään paikallista viiniä ja juustoa, jotka voittavat suomalaiset arkiruoat mennen tullen. Keskielämys tavallisella lounaalla olisi Suomessa ollut erikoistapaus. Meidät vietiin katsomaan paikallishistoriasta kertovaa näytelmää, jota kyläläiset esittävät toisille kyläläisille joka vuosi. Talo oli täynnä ja tunnelma katossa. Myös vaikeahkot vaiheet paikallishistoriassa muistetaan ja kerrotaan vieraillekin kuten esimerkiksi keskusaukion talo, jossa inkvisitio piti muinoin majaansa. Nykytodellisuus alkoi pikkuhiljaa vaikuttaa ohuelta kerrokselta valtavan kulttuurihistorian päällä. 

Elämänrytmin ja historiallisten kerrostumien suhteen San Clemente eroaa monin tavoin Tapiolasta. Samoja haasteita nousee silti esille molemmissa paikoissa. Suomi ja Espanja harmaantuvat kovaa vauhtia. Miten ikääntyvälle väestölle voidaan tarjota mahdollisuudet vireään ja mahdollisimman terveeseen vanhuuteen? Mistä riittää tarpeeksi työikäistä väestöä? Millainen maahanmuutto olisi ratkaisu tähän ongelmaan? Keskittymisongelmat ja lyhytjänteisyys, rajaton ja pirstaleinen informaatiotulva ovat koetun perusteella yhteistä kulttuuripääomaa. Valmiita vastauksia ei näihin haasteisiin taida olla kenelläkään, mutta monet opettajat niin meillä kuin muuallakin ovat ilahduttavan halukkaita etsimään parempaa.

Ilmastoakaan ei tarvinnut unohtaa vierailulla. La Manchassa ja Tapiolassa ei tapahdu samoja asioita, mutta molemmissa ilmasto on epämiellyttävän nopeassa muutostilassa. Saimme nauttia huhtikuussa jo suomalaisen mittakaavan keskikesästä. Pohjolasta tulevalle, pimeän, kylmän ja kostean ajanjakson riuduttamalle kalpeanaamalle huhtikuinen aurinko oli verratonta. Paikallisille se kuitenkin tarkoittaa nopeammin kuivuvia jokia ja pidempää keskikesän armottoman paahteen aikaa. Tätäkään haastetta ei ihan ole ratkaistu. Ongelmistakin puhuttaessa lyhyt job shadowing –vierailu jätti kuitenkin kiitollisen olon. On jollain tavoin lohdullista nähdä, että olemme yhdessä samojen ongelmien äärellä. Uskon vahvasti, että yhdessä niihin on myös todennäköisempää löytää ratkaisuja.

Kirjoittajat ovat aikuisten perusopetuksen opettajia.